Äiti muutti mielisairaalaan

huoneeseen satakaksikymmentäkuusi.

Isä lähti taivasta maalaamaan

hyvästi, hän huusi.

Jäi talo ihan tyhjäksi, myös tapetit seinästä revityt

matot rullaksi käärityt, pillerit lattialle levinnyt.

Särkyneestä peilistä tyttö elämäänsä katsoi

ei ollut vika peilissä

mutta tyttö vielä jaksoi

elää, elää.

Tuli äidistä pian vihannes

isän maali rapisi pois.

Tyttö jäi aina viimeiseks

miten jatkaa tästä vois.

On pihamaalla hiljaista

ei enää linnunlaulua

sisällä ei mattoja

ei pölyttyneitä tauluja.

Ja särkyneestä peilistä tyttö elämäänsä katsoi

ei ollut vika peilissä, miten tyttö enää jaksoi

elää, enää.